sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Niille jotka paranevat maaseudulla

Tämä blogi ja etenkin kirjoitus on omistettu kaikille niille, joiden sielu on tyytyväinen ja rauhallinen maaseudulla ja luonnossa.
Tänne on tarkoitus kirjoittaa erillaisia ajatuksia mm. elämästä, eheytymisestä ja maaseudulla elämisestä.

Elämä voi olla hyvin hektistä, suoritusta, stressiä. Ohitse viuhuu autoja ja siististi viikattuihin vaatteisiin pujahtaneita ihmisiä laitettuine naamoineen. Kadulla huudetaan, pöly nousee renkaista, nuoriso pilkkaa ikätoveriaan -katukahvilan ohi kävelevät naiset suoristavat selkäänsä ja kävelevät tyylikkään liukuvasti työmiesten porukan ohi. Ilmassa on kilpailua ja teennäisyyttä.
Kaupunkielämä sopii monille. Kerrostaloon kiivetään omaan rauhalliseen pesään, kun tahdotaan olla rauhassa. Tai niin rauhassa kuin naapurisi antavat sinun olla.

Oma kerrostaloelämäni loppui tilanteessa, jossa toisena seinänaapurinani oli juomalauluja öisin laulava Puolalainen työmiesporukka, ja toisena seinänaapurina vanhempi alkoholisoitunut nainen, joka öisin kävi rapussa laulamassa ja pimpottamassa omaa ovikelloaan. Olen aina ennen asunut kaupungin vuokrataloissa, joista minulla ei ole juurikaan hyviä kokemuksia. Omat ajatukseni eivät pysy hyvinä ja koossa, jos en saa rauhaa lainkaan -ajallaan jatkuva ärtymys syö voinnin huonoksi. Viimeinen vuosi kerrostalossa oli jatkuvaa stressiä ja yöheräilyjä. Ihmiset soittivat vääriä alasummereita, naapurit mekastivat, samassa rapussa asuva perheenäiti kiroili ja haukkui lapsiaan aamusta alkaen. Päivisin tein töitä sosiaalialalla, joka myöskään ei ole kovin kevyttä työtä. Pinnan palaminen oli melko lähellä. Etsin asuntoa itselleni ja ajattelin, että jos en pääse täältä pois ja saa hetken rauhaa, niin ahdistun ja menetän uskoni hyvään elämään kokonaan. Tällaista ei vaan voi olla.
Rahaa minulla ei ollut paljon, ja yksinhuoltajana(vaikkakin työtä tekevänä) lainan kuukausierä ei voisi olla suuri -mutta oman ja lapseni vuoksi joku ulospääsy pitäisi olla. Vihdoin löysin pienen omaan budjettiin sopivan talon, johon me kaksi juuri mahduimme -ja jossa oli oma piha! Muistan yhä hyvin elävästi sen rauhan mikä elämään laskeutui, kun ympärillä oli hiljaista ja tiesi, että tähän minä palaan joka ikinen iltapäivä -tähän samaan omaan pihaan johon kukaan muu ei tule. Joku auto ajoin joskus ohi, pari pyöräilijää myös. Muuten oli rauhallista.
Jostain syystä ilman miestä maalle muuttava nainen oli etenkin vanhemmille ihmisille outoa. Parikin kertaa kuulin kysymyksen "et kai sinä ilman miestä meinaa muuttaa, kuka klapihommat tekee" tms. Vähämpä kyselijät tiesivät miten vähällä olin valmis selviämään vaan sen hiljaisuuden vuoksi. Ja luotin kyllä myös siihen, että rahalla ne klapit pihaan tulee tekemättäkin, niin kuin tulivatkin.

Minä olen nuorena ollut todella levoton. Vihainen, ärtynyt, kapinoiva, pakeneva ja toisaalta kaikkea kohti juokseva. Liikuin aina väärässä seurassa ja tunsin värät ihmiset -tiesin liikaa ja vääriä asioita, kurjuutta ja kataluutta. Vastoinkäymisten ja menetysten jälkeen on noussut taisteluhenki. Sen haista vi**u fiiliksen jälkeen, joka kesti kauan. Eniten kapinoin kaikkia normeja vastaan, tavallisuutta ja normaalia elämää vastaan. Vihasin politiikkaa, määräyksiä, sääntöjä.
Koin järkevien ihmiskohtaamisten sarjan ja heräsin huomaamaan, että on olemassa joitain, jotka näkevät minussa potenttiaalia ja älyä. Kun tarpeeksi kauan jaksoi kuunnella huutoani, ehkä sieltä alta paljastui ihan ajatus tai kaksikin. Heräämisen jälkeen kesti vuosia muuttaa ajatuksia. Keskittyä positiiviseen ja kiinnittää huomiota pieniin asioihin. Olen aina ollut kiinnostunut käsillä tekemisestä ja kauniista esineistä/kuvista, ja ne antoivat minulle paljon voimaa. Muutos negatiivisesta positiiviseen oli pitkä matka. Takapakkeja oli paljon ja ne olivat raskaita. On niin helppo ajatella pahaa, ja tyytyä siihen "mikään ei tule onnistumaan -ikinä" tunteeseen -syyttää muita. Negatiivinen syö niin paljon energiaa, että näin jälkeen olen ihmetellyt moneen kertaan, miten olen yksin jaksanut kävellä ohi kaikesta.

Viimeinen askel positiiviseen oli maaseudulle asettuminen. Se vieritti niin suuren kiven sydämeltäni, etten olisi sitä etukäteen uskonut, vaikka tiesin että rauhan saan varmasti. Minä en sovi vilinään, vilinä ei sovi minuun. Minä tarvitsen oman paikan ja hetken jossa latautua ja nähdä kaunista ihan yksin.
Olen aina arvostanut yksinäisyyttä enemmän kuin ystävyyttä. Minulla ei ole juurikaan läheisiä ystävyyssuhteita, enkä ole elämääni niitä kaivannut. Pidän kuitenkin sosiaalisesta kanssakäymisestä ja älykkäistä keskusteluista hyvin paljon. Pidän siitä että minulla on ihmisiä joita on toisinaan kiva nähdä ja joiden kanssa on yhteistä.

Hiljaisuuden ja luonnon tuoksun keskellä on ajatusten hyvä levätä. Lampaan villaa voi huonoina päivinä piiloittaa tyynyn alle lohduksi, ja uusi aamu on aina uusi alku. Luonnon voima ja lohtu eivät koskaan petä. Kaikkivoipia ne eivät toki ole, joskus voi jotain niin pahaa tapahtua, että maallakin on surua eikä kivellä istuminen auta nopeasti -mutta ajallaan ja rauhassa surunkin kanssa on helpompi elää täällä. Iloja on näkyvissä niin paljon, selviämistä koettavissa, yhteyden tuntemista.



En enää käy pakosta vaihtamassa kenkiä kauppaan mennessäni, saappaissa on ihan hyvä. En laita ripsiväriä, enkä käy tarkastamassa onko hiuksissa heinää. Ei ole paineita ulkonäöllisesti, kun sisällä on tasaista. Tuntuu ettei tarvitse todistella mitään, ja onni saa huokua ulos silmistä ja olemuksesta.
Olen kuullut monilta siitä, miten olen muuttunut. Joskus ihmiset kunnioittivatkin minua sen negatiivisen ja tumman, ylpeän oloisen ja arvokkaan ulkokuoren vuoksi. Ihmisessä on niin paljon tasoja, niin paljon kokemuksen kautta tapahtuvaa muutosta ja sisältä löytyvää hyvää. Aiemmin olen pitänyt itseni hallinnassa, kontrollissa, siteissä. Määrännyt sen mitä olen ja vältellyt astumasta sivuun. Sisällä se ei tunnu hyvältä. Viha kasvattaa vihaa, negatiivinen negatiivista. Elämä tuo eteemme asioita joita on käsiteltävä, ja voimme itse valita miten kohtaamme asiat. Muutokseen minä tarvitsin tämän nykyisen, ollakseni itseni tarvitsen rauhan, vihreää ja luonnollisuutta. Mahdollisuuden kerätä omia yrttejä, syödä omia perunoita, lämmittää puilla omaa torppaa. Perusasiat tekivät minusta vahvan ja oman itseni. Lyhyt matka metsään, mahdollisuus käpertyä lampaan viereen, puiden kantaminen sisään.

Kaupunkilaisen matka maalle voi olla niin suuri kokemus, että se muuttaa näkemyksen koko elämästä. Olen rikas ilman rahaa, kaunis ajattelematta ulkonäköä, opin jatkuvasti elämää ja uusia taitoja -selviytymistä. Vahvuutta. Elämä paranee -eikä vaan hyvemmäksi, vaan terveemmäksi. Minummaksi.

5 kommenttia:

  1. Heissan satuin tänne tupsahtaa ja hyvä niin,jotta olen maaseudulta oleva tyttönen,tykkään luonnosta,eläimistä eritoten:,tulen tänne uudelleen!

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista! Nähdään :)

    VastaaPoista
  3. Luin oikein ajatuksella tekstisi ja onnittelen onnistuneesta elämänlaadun kohennuksesta : ) Tunnen yhtäläisyyttä, koska olen samanlainen yksinviihtyvä ihminen ja maalta kotoisin ja sinne kaipaava. Asun tosin pikkukaupungin laitamilla, joten tilanne ei ole sietämätön. Minullakin kesti aika kauan mennä ilman meikkiä ulos, mutta nyt lompsin kesäpaikkakunnan kauppoihin asioille "rönttövaatteissa", jos sattuu olemaan joku homma kesken. Hälinä ja tungettelevat ihmiset ahdistavat.

    Hyvää kesää sinne paratiisiin : )

    Liityin lukijaksesi, mutta en käsitä, miksi ei näy sivullasi. Yritän vielä...

    VastaaPoista
  4. Minä liityin lukijaksi, tännekin. Niin tuttuja juttuja. :) Olen huomannut itsessäni tuon että kauppaan voi lähteä ihan ilman että huomaa edes katsovansa peiliin ja vasta kaupassa jossain hedelmätiskin kohdalla nyppii heinää ja lehtiä hiuksistansa...:D Eikä osaa oikein edes nolostella. Ja olin sentään tosi ulkonäkökeskeinen joskus muinoin.

    VastaaPoista
  5. Lähdin lukemaan blogiasi alusta. Suuria ja hienoja asioita sinulle on tapahtunut. Monessakin mielessä ajatuksesi ja sinä itse tunnut tutulta.

    VastaaPoista